Leikki-ikä - esseeseen

Leikki-ikä on vauvaikää seuraava ikäkausi, joka päättyy kun lapsi lähtee kouluun.
Siirtymistä vauvaiästä leikki-ikään voi kuvata siirtymiseksi 'kyllä'-maailmasta 'ei'-maailmaan.
Leikki-iässä alkaa tulla kieltoja, toisin kuin vauvaiässä lasta kehotettiin tutustumaan ja koskemaan asioihin. Edessä onkin vanhemmuuden suuri haaste; osata asettaa lapselle turvalliset rajat
Tämä haaste ei kaikilta onnistu; tutkimusten mukaan 18kk ikäisiä lapsia pahoinpidellään eniten.
   Leikki-ikäiselle alkaa kehittyä kielellinen taito. Symbolifunktio kehittyy n. 1 vuoden iässä. Symbolifunktiolla tarkoitetaan ymmärrystä siitä että tiettyä kielellistä ilmaisua(sanaa) vastaa jokin sisältö(asia/esine), eli symboleilla on kullakin oma tarkoitus(funktio). Lapsen passiivinen sanavarasto
on aktiivista suurempi, eli hän ymmärtää sellaisiakin sanoja, joita ei vielä itse osaa tuottaa.
2v lapsi osaa n. 40 sanaa, mutta jo 6- vuotiaana lapsi osaa 10 000-15 000 sanaa.

Lapsen kielellinen kehitys kulkee käsi kädessä toiminnanohjauksen kanssa.
Leikki-ikäisellä onkin egosentrinen puhe, eli itselle suunnattua puhetta, jossa hän antaa itselleen käskyjä kuin ulkopuolelta. Tämä lisää lapsen kielellistä kehitystä. Egosentrinen puhe vähenee 3 vuoden iässä ja päättyy n. 7 vuoden iässä ja muuttuu sisäiseksi puheeksi.

Leikki-ikäisenä työmuisti paranee ja lapsi voi pitää mielessään 3-5 asiaa. Hänen oppimansa käsitteet tallentuvat tietomuistiin ja ohjaavat muita toimintaja. Leikki-ikäisen elämän tapahtumat tallentuvat koko ajan elämäntapahtumamuistiin. Vauvaiästä alkaen taitomuistiin on kertynyt erilaisia motoristisia taitoja. Tieto-, elämäntapahtuma- ja taitomuisti kuuluvat säilömuistiin.
Muistin ja kielen kehittyminen mahdollistaa siirtymisen neuvottelusuhteeseen vanhemman ja lapsen välillä.

Sosiaalistuminen on lapselle tärkeää kielellisesti, sekä se edistää kykyä kehittyä yhteisön jäseneksi.
Lapsi omaksuu lähiympäristönsä käyttäytymistavat, sekä havainnoi ympäristönsä toimintatavat ja toimii niiden mukaiseksi, tätä kutsutaan mallioppimiseksi. Mallioppimisen lisäksi lapsi samaistuu eli identifioituu hänelle emotionaalisesti tärkeisiin ihmisiin, esimerkiksi vanhempiinsa, ja omaksuu aikuiseksi kasvamisen tavoitteita. Samaistuminen on mallioppimista laajempi tapahtuma. Vanhemmat sosiaalistavat lastaan opettamalla vallitsevia käyttäytymismalleja ja sosiaalisia normeja. Puuttumista ja ohjeiden antamista kutsutaan kasvatustoimiksi, joita ohjaa vanhempien kasvatusasenteet. Kasvatustapoja on kahdenlaisia: aikuiskeskeinen- ja lapsikeskeinen kasvatus.
Aikuiskeskeisessä kasvatuksessa korostuu aikuisen näkökulma: lapsille annetaan korkeita tavoitteita ja niitä rankaistaan sääntöjen rikkomisesta. Lapselle parempi kasvatustapa taas on lapsikeskeinen kasvatus, jossa vanhemmat asettavat lapselle iänmukaisia tavoitteita ja ohjaavat lasta palautteen avulla, eikä rankaisemalla. Tämä on paremmaksi osoittautuva kasvatustapa siksi, että se tukee lapsen kehitystä, koska lapselle tulee onnistumisen kokemuksia ja itsevarmuutta kun hän pystyy ylettämään tavoitteisiin. Jos tavoitteet ovat liian korkeat, voi se aiheuttaa lapselle ahdistuksen tunnetta ja riittämättömyyttä itsestään.
   Sosiaalisia taitoja leikki-ikäinen oppii myös vertaisryhmän avulla. Vertaisryhmäksi kutsutaan joukkoa, jossa jokseenkin samanikäiset ihmiset ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämä edistää leikki-ikäisen persoonallisuudenkin kehitystä. Ristiriitojen ratkaisutaidot taas kehittyvät sisaruus- ja ystävyyssuhteissa. Voi ilmentyä myös sisaruskateutta, kun esikoinen joutuu jakamaan vanhempien huomion uuden vauvan kanssa.

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus ja edellä mainitut asiat kattavat lähinnä leikki-ikäisen fyysiset ja sosiaaliset puolet ja muutokset niillä alueilla, kuitenkin on tarkasteltava myös leikki-ikäisen psyykkistä puolta ja hänen käsitystä itsestään, että saadaan leikki-ikäisestä kokonaiskuva, millainen hän on. Myös leikeissä lapsen kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen sekä minän kehitys tulevat esiin ja leikki onkin olennainen osa leikki-ikäisen kehitystä.

Toisesta ikävuodesta lähtien lapsi alkaa tulla tietoiseksi itsestään ja tämä mahdollistaa itsenäisen toiminnan. Leikki-ikäisen minärakenteita on kolme: minäkokemus, minäkäsitys sekä arvioiva minä. Ensimmäinen merkki tietoisesta minästä on, että lapsi tunnistaa oman peilikuvansa. Kielellisen kehityksen ansiosta lapsi alkaa vähitellen liittämään itseensä ominaisuuksia, esimerkiksi "minä olen poika". Minäkäsityksen muodostuminen tarkentaa leikki-ikäisen sosiaalista havaitsemista, jolloin tämä alkaa tunnistamaan ja ymmärtämään toisen ihmisen tunnetiloja ja käyttäytymistä. Vielä kahden vuoden iässä lapsi ei kuitenkaan erota näyteltyjä ja aitoja tunnetiloja toisistaan, eikä siten itsekään osaa peitellä omia tunteitaan. Riskiperheissä kasvaneet lapset, joiden itkuun on vastattu laiminlyönneillä tai pahoinpitelyllä, oppivat peittämään tunteitaan varheimmin kuin hyvässä hoidossa kasvaneet.
   Toisella ikävuodella lapsi alkaa kokea uudenlaisia sosiaalisia tunteita (kuten ylpeys, empatia, syyllisyys) ja nämä tunteet vaikuttavat lapsen itsetunnon kehittymiseen, eli siihen, miten lapsi arvostaa itseään. Ensimmäisinä vuosinaan lapsi elääkin peiliminuuden vaihetta, hakien jatkuvasti palautetta toiminnastaan ja "peilaamalla" itseään toisten reaktioihin. Hänen kokemuksensa itsensä arvosta on riippuvainen siitä, hyväksytäänkö hänet. Mikäli hän saa riittävästi hyväksyntää niin hän sisäistää ne osaksi minäkäsitystään. 
   Empatiakyky kehittyy lapselle vaiheittain ja sen perusta rakentuu ensimmäisen puolen vuoden aikana vastavuoroisuudessa. Kyky empatiaan voi siis myös vauroitua varhain.
Syyllisyyden tunteet taas vaikuttavat omantunnon eli kontrolloivan itsesäätelyn syntyyn. Ennen omantunnon muodostumista lapsen itsekontrolli toimii vain toiminnan ulkoisten rajoittajien, kuten vanhempien läsnäollessa.
Itsesäätelykyky mahdollistaa lapsen minän kehittymisen. Lapselle muodostuu arvioiva minä, jonka avulla hän arvioi tekojensa seuraukset ja pyrkii suuntaamaan toimintansa omien sisäisten tavoitteiden mukaan. Tätä sisäistä mallia siitä, millainen haluaa olla ja millaiseksi kasvaa kutsutaan  ihanneminäksi, joka on tärkeä kehitystä ohjaavana tekijänä.
    2- vuotiaana lapset havaitsevat jo sukupuolten väliset fyysiset erot, jolloin lapselle alkaa kehittyä sukupuoli-identiteetti, eli kokemus siitä, että on tyttö tai poika ja on kehittymässä naiseksi tai mieheksi. Kun lapsi sitten tulee tietoiseksi omasta sukupuolestaan, hän kokee vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman uudella tavalla kiinnostavaksi. Hän saattaa jopa ilmoittaa menevänsä naimisiin hänen kanssaan. Samaa sukupuolta oleva vanhempi voidaan sitten kokea kilpailijana. Sigmund Freud on nimennyt tämän konfliktin oidipuskonfliktiksi, joka ratkeaa sitten, kun lapsi tajuaa ettei voi saada äitiä tai isäänsä itselleen.